2024 - Huhtikuun hulinoita

Hyvät Seniorit,
Niinhän siinä sitten kävi, että huhtikuukin tuosta ihan ohimennen humahti historiaan. Olihan se välillä aavistuksen ankeaa, kun aina muutaman lämpimän päivän jälkeen tuuli kääntyi tämän talvikauden lempisuunnalleen, eli tuonne pohjoiseen päin. Kylmää ja epävakaista jatkuikin tällä kertaa pitkään, sillä ensimmäisen kerran saimme räntää niskaan 25. lokakuuta ja nyt 23 huhtikuuta saimme vielä ikään kuin lisäbonuksena 20-30 cm uutta puhdasta lunta peittämään juuri kukkaan puhjenneet ensimmäiset leskenlehdet, sini- ja valkovuokot. Ihan meinasi ruveta viluttamaan ja tulla suru puseroon mutta onneksi oli vielä toppavaatteet ja lumikola helposti saatavilla, joten siitäkin takatalvesta selvittiin jotenkuten, vaikkakin pienen ketutuksen vallitessa. Tällaisen nuoren miehen muistiin ei tule mieleen yhtä pitkää talvea näiden 43 vuoden aikana, kun olen täällä Vantaalla asustellut. Lapsuudesta ja nuoruudesta pitkiä talvia muistaa kyllä, eikä Kekkosen aikaan esim. valkovuokoilla ollut mitään asiaa tulla kurkkimaan ennen äitienpäivää. Silloin tosin asustelin tuolla Mansen suunnalla, nääs.

Mutta eivät nuo vaihtelevat säät meitä Senioreita pahemmin estäneet tapaamasta toisiamme. Meillä on taas mukavan vilkas kuukausi takana ja mukavia hetkiä olemme yhdessä viettää saaneet. Kuukauteen mahtuikin monenlaisia tapahtumia Jäsentapaamisista vilkkaiden kerhojemme kokoontumisiin ja kulttuuririentoihin. Uusia jäseniäkin olemme jälleen joukkoomme saaneet mutta vähäistä poistumaakin on ollut havaittavissa. Tässä samalla toivotankin uudet jäsenemme tervetulleiksi hienoon yhdistykseemme.

Jäsentapaamisissamme meillä oli oikein mukavasti väkeä, mutta olivathan aiheet ja alustajatkin mielenkiintoisia. Me kun edustamme eteenpäin katsovaa senioriyhdistyshaaraa niin olemme hyvin tarkkoja aiheista, joista teille esityksiä järjestämme. Tällä kertaa kuukauden ensimmäisen Jäsentapaamisen aiheena oli Kuin veljet keskenään, Antti Kujala kertoi meille uudesta kirjastaan, jossa hän kuvaa Neuvostoliiton Itä-Eurooppalaisen imperiumin vaikutusta entisissä itä-blokin maissa aina Neuvostoliiton hajoamiseen saakka. Aikamoista on veljeskansojen hallinta ollut. Aihe herätti runsaasti mielenkiintoa ja keskustelua tapaamisessamme.
Toisenkin Jäsentapaamisen aihe sopi vallan mainiosti peruslinjaamme, sillä onnistuimme saamaan Andreas Koiviston, Vantaan kaupunginmuseon arkeologi, kertomaan meille aiheesta Ikikalliosta nykypäivään. Vantaahan viettää tänä vuonna 50-vuotista taivaltaan kaupunkina, joten oli paikallaan saada katsaus mitä tällä alueella on ollut jo kauan ennen tätä kaupungistumisen kulta-aikaa. Paljon on meidän nykyisille asuinsijoillemme historiaa mahtunut, Myyrmäki täällä nykyisellä Vantaalla ja Jokiniemi tuolla idempänä, taitaa olla jossain Tikkurilan nurkilla, ovat ensimmäisiä alueita Manner-Suomessa, jonne ensimmäiset tänne tulleet maahanmuuttajat asettuivat. Löytyneistä luista tehtyjen geenitutkimusten perusteella on pystytty selvittämään, että tulijat olivat tummaihoisia ja sinisilmäisiä, ilmankos he tänne kylmään pohjolaan suuntasivat, vaikka lämpimämpi suuntakin oli valittavana. Vuosituhansia kestänyt maahanmuutto jatkuu edelleen, silmienväri vain on jossain välissä tummunut.

Kerhoissa meillä oli jälleen kova meno päällä ja kaikki kerhomme olivat menossa mukana. Ilonpisaroissa osallistujamäärä sen kun lisääntyy ja tekemistä ja juttua piisaa. En ole siellä itse nyt vähään aikaan käynytkään mutta voin vain kuvitella sitä puheensorinan tason määrää mikä siellä vallitsee, sillä kyllä sitä ääntä lähtee hieman pienemmässäkin porukassa, esim. siinä, joka tiistaisin Pulinakahveille Manniin kokoontuu. Elokuvakerhomme jatkanut säännöllisiä tapaamisiaan Kino Myyrissä ja kansa on ollut tyytyväistä tehtyihin elokuvavalintoihin. Lounaallakin osa meistä ehti käydä huhtikuussa ja Museokerhokin piipahti Ateneumissa tutustumassa Eero Järnefeltin upeaan taiteeseen. Eijan järjestämät kulttuuririennot veivät jäseniämme Tampereelle Fridaa katsomaan ja Helsingissä suuntana oli HKT jossa Jerusalemiin matka vei. Uusimpana kerhonamme Nooan Ukot kokoontui torstaisin klo 10.00 Myyrmäen Asukastilassa. Tämä ukkokerhomme on päässyt hyvin vauhtiin, ja juttua on kyllä piisannut eikä hiljaista hetkeä ole päässyt syntymään. Tapaamisen desibelitaso lienee aavistuksen alhaisemi kuin mitä se on parissa muussa kerhossamme, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Kiitokset taas tiimille toiminnan pyörittämisestä.

Yksi asia, josta vielä pari riviä ajattelin teille kertoa, on Anjan, Tuulan, Paulan ja minun osallistumisemme Valtioneuvoston ja Erä-tauko säätiön järjestämään hankkeeseen Minun Suomeni on… 2045. Tilaisuuden järjestäjät avasivat Antti Tuiskun esittämällä, Lauri Tähkän kappaleella Minun Suomeni on. Kun tuon kappaleen kuulee, niin suosittelen lämpimästi pysähtymään ja keskittymään laulun sanoihin, siinä meinaan ihan herkistyy isompikin ihminen. Kappale oli tosi osuva valinta. Tilaisuus oli yksi kolmestakymmenestä eripuolilla Suomea, eri ikäisille järjestettävistä tilaisuuksista, joissa osallistujat saavat kertoa millaisena he näkevät Suomen vuonna 2045. Keskustelujen tuloksia Valtioneuvoston kanslia hyödyntää tulevassa Tulevaisuusselonteossaan. Keskustelun kuluessa oli mielenkiintoista seurata osanottajien ajatuksia Suomesta runsaan 20 vuoden kuluttua, oli sekä positiivista että negatiivista ajatusmallia ilmassa. Pyysin laittamaan itselleni kutsun seurantapalaveriin 2045 kun katsotaan, menikö kehitys yhtään siihen suuntaan yhtään niin kuin visioimme.

Kiireisen huhtikuun lopuksi otin ja irtauduin arjesta ja lähdin kirkastamaan ajatuksiani Vilnaan, jossa en aiemmin ollut käynyt. Kiertelin laajalti vanhan kaupungin alueella ja tutustuin historiallisiin paikkoihin ja rakennuksiin. Yksi kohteista sattui olemaan KGBn entinen paikallinen päämaja. Näyttelytilojen ylemmissä kerroksissa kerrottiin kuvin ja tekstein Liettuan ankeasta Neuvostasavallan ajasta ja rakennuksen kellarissa pääsi tutustumaan KGBn vankilan tiloihin. Kyllä tuo meidän, rauhan asialla oleva itänaapurimme sitten osaa olla…, enpä viitsikään itsenäni tässä yhteydessä liian vulgääristi ilmaista. Olipa yksi karmaisevimmista museokäynneistä koskaan, samaa tasoa oli kuin muutama vuosi sitten Saigonin Amerikkalaisen sodan museossa. Vaimoni sanoi kertoessani tuosta museossa käynnistäni, jotta kaikkiin paikkoihin sunkin tarttee ittes vapaaehtoisesti änkeä. Taitaa tuo oikeassa olla.
Muuten kaupunki on todella mukava, paikallinen ruoka on hyvää ja edullista, ihmiset ovat ystävällisiä, joten Vilna on ehdottomasti pitkän viikonloppumatkan arvoinen mielenkiintoinen kohde.

Tässäpä tätä tarinaa taas tulla tupsahti, kun läppärin ääreen istahti mutta tulipa taas muisteltua mitä viime aikoina mielessä on julkaisukelpoista liikkunut.

Ei muuta kuin hyvää kevään jatkoa.

Iloisen jälleennäkemisen toivossa

Terveisin
Risto
Ai nii! Piti vielä kertomani, jotta Länsi-Vantaan kansallisten senioreitten kotisivulla on uusi osio nimeltään Puheenjohtajan palsta ja sieltä löytyy näitä minun kuukausittaisia löpinöitäni. Tämäkin ilmestyy sinne lähiaikoina vanhempien jorinoitteni jatkoksi. Tässä linkki uudelle sivullemme